Aamut on sitten aina kamalia. Okei, kello on jo kaks, mutta silti. Väsyttää, ärrittää, murrittaa, porrittaa, vituttaa ja kutittaa. Syy tähän normaaliin aamuolooni on varmaankin tällä kertaa se kello neljän hampurilainen ananaksella, mutta mikä se perkele niinä kaikkina muina aamuina on?

Töitten jälkeisinä aamuina nukun tunnetusti pitkään ja herättyäni olen hippasen kireä ensimmäiset kolmetoista tuntia. Kuvittelin, että kaikki samassa taloudessa kanssani asuvat ovat sisäistäneet tämän ja käsittävät jättää minut rauhaan. Kyseinen kaava on onnistunut ihan hyvällä prosentilla, mutta tokihan niitä häiriökäyttäytyjiä aina löytyy. Pahimmat rebelit ovat isäni ja teenagemutantninjatöööödels-pikkuveljeni.

En herää kovin helposti. Olen nukkunut tuhat kertaa pommiin, laittanut kymmenen tuhatta kertaa unissani torkkua, nukkunut sikeästi, kun palohälytin on huutanut täysillä samassa huoneessa, vastannut viestiin ja jopa puheluun unissani. Mutta eilisaamun melusaastetta tiedottomuuslevelini ei enää suodattanut. Teenagemutantninjatööödels nimittäin kuunteli yhteisen äärimmäisen hyvin äänieristetyn lastulevyseinämme takana jotain aivan käsittämätöntä kansainvälistä paskaa nupit kaakossa. Mitä megadeathkornslipknotmotörheadstam1namokomaklamydiaa sitten vittu olikin. Normaalisti äärimmäisen pitkä pinnani yllättäen katkesi ja otin lämpöä oikein olan takaa. Hakkasin em. huoneittemme välistä muuria, mutta kuultavia muutoksia, ei ollut havaittavissa. Siitä suivaantuneena otin itseni kanssa kivipaperisakset -skaban, sillä en osannut päättää otanko käyttöön kynnet vai aseen. Päädyin kynsiin.

Hyppäsin sängystä. Otin ne kaikki tarvittavat kolme askelta, jotka erottavat sänkyni ja turtlesin huoneen oven. Riuhtaisin oven auki ja aloin voimasanojen siivittämänä kirkumaan ystävällissävytteisesti, että voisikohan rakaskultamussukkahanipöö mahdollisesti pikkuisen hiljentää. Rebelkilpikonnaa ei juurikaan kiinnostanut, mitä siinä tukka tötteröllä mussutin, vaan tulimme pitkän harkinnan jälkeen yhteistuumin siihen tulokseen, että käsirysy tässä on se paras vaihtoehto.

Ei siitä sitten sen enempää. Örinä hiljeni, selvisin hengissä. Tällä hetkellä välimme ovat normaalit. Emme puhu toisillemme mitään. Ja mikäli tällainen vahinko tapahtuu, että jokunen sana huulilta lipsahtaa, se pitää yleensä sisällään jonkinlaisen pilkahduksen ivaa.

Mutta iskä on se kaikista pahin. Raahaudun, yleensä kierin, rappuset alas yhden aikaan päivällä valmiiksi jo vittuuntuneena siitä, että yläkerran vessan wc-paperi on taas kulutettu epämääräisiin tarkoituksiin ja paperivastaava K-M Luomaniemi on saanut kunnian hakea sitä lisää. Matkalla alas kuulen kuinka kodinhengetär täällä jo hääräilee. Toivon unensekaisin ajatuksin, että kyseinen herrahenkilö ei vain sanoisi mitään. Toiveeni eivät koskaan toteudu ja saan heti alkaa kuunnella übervittuilua siitä, kuinka olisikaan kamalaa, jos joku olisi aamuäreä. Niinpä niin.

Vaikka useimmiten haluankin tappaa koko Tapanilan, niin oon mä joskus ihan kivakin. Esimerkiks nyt vappuna imettiin Lassen kans Jessen selkään kaheksan fritsua ja kirjoteltiin mainostussilla hauskoja juttuja. Onneksi Kiverma löysi dieseliä ja telan (Jesse: "kelan") ja jesse saatiin taas kondikseen. Mwhahahahaaaaa.