Tänään oli sangen ihmeellinen keskiviikko. Päivä alkoi suhteellisen normaalisti: unohdin nimittäin pirteyttäni vetää vessan. Kale siitä suivaantuneena sitten sai sanottua. No ei siinä mitään.

Henkisen tasapainoni ollessa viikonloppuna mitä oli, en millään plystynyt siivoamaan nortin puljua ajankohtana, jona yleensä sen jynssään. Suuntasin siis aamutuimaan sinne, jotta ehtisin ennen itse pomoa saamaan paikan edes haisemaan muulta kuin kiljulta. Aamukärppäyteni (kale vai hiavatha, kumpi kerkee ensin korjaamaan??) tietäen, ymmärtänette, että hiukan oli tussit päässyt yön aikana kuivahtamaan. Korkit auki tai mitä lie... Liikkeen avaimet siis totta vie olivat hukassa. Eli siellä, missä kaikki mun pinnit, pompulat ja elämäkin sijaitsee. Soitin äitille itkuhätävittutajuaksääkuinpaljonemaksaajumalautavittumäoontyhmä -puhelun, porasin ja hakkasin itseäni. Äidin vielä ollessa linjoilla havaitsin avaimet, mutta vedin kunnialla shown äispälle loppuun. Olis se nyt ollu nolo: "Noni juu löyty, kattellaan, kiitti moro."

Hurautin sitten kuuttasataa, ehei ei pohjolaralliin, vaan kylille ja intoa tihkuen aloin uurastaa. Voi sitä hikikarpaloiden määrää. Meinas nimittäin tulla hitusen kiire. Sain kuitenkin ennen norpan tuloa kaikki kuntoon ja tsädääm. Äkkiä himaan. Ihan niin ei kuitenkaan käynyt.

Kävelin autolle ja kaivelin avaimia hamuten taskujani. Vittu niitä siellä ollut. Kurkkasin auton ikkunasta ineen ja saatana siellä ne oli virtalukossa ja kaikki ovet tietysti huolellisesti lukossa, sillä tiedätte kai kuka on rehdillä työllä ansaittujen timangisormuksien kera kaupungissa. Jumankekka sitä kyrspän pituutta otsassani. Käväistiin meinaan jo ihan afrikaanien lukemissa.

Yllättäen eräs pirtsakka ilmestys saapui liikkeelleen havainnoimaan käsinkosketeltavaa ahdinkoani. Sisältä haettiin niin sakset, nipsut kuin pinnitkin. Tiiliskiviä emme nimittäin löytäneet. Ovi pysyi lukidud. Asiakas saapui ja jäin yksin kiroilemaan autolleni. Seuraavaksi kekkasin, että puhelimeni elää toistaiseksi. Aloin soitella kaikille rakkaimmilleni pyrkimyksenäni anoa heiltä apua. Ensimmäisellä kierroksessa _kukaan_ ei vastannut. Paitsi äiti, joka oli töissä ja jonka kanssa puheluni oli suurinpiirtein omaa monologiani: "tajuaksäänejäisisällemitämääteenkukkaaneivastaakoskasääpääsetvoivittuäitimäenkestäkuinainamää".

Lopulta yksi pimatsu nappasi takuuvarman syötin ja lähti pyörällä tuomaan vara-avainta meiltä kotoa. Olin varma, että ajan jonkun päältä, jotain päin, ojaan tms, mutta ei pääsin kotiin turvallisesti. Menin takikselle neiti kirjan kans ja aloin nauttia mädän patjan ja aurinkorasvan tuoksuisesta kuumasta vapispäivästä.

Huh. Illan terankereissusta selvisin ilman sen kummempia sattumuksia. Tai katotaan ny.